Sannilan Egoiste ”Otto”

12.2.1998 – 9.4.2008

Otto oli toisinaan uhmakas ja kovapäinen ”babyface”. Se tuli meille neljän kuukauden ikäisenä rasavillinä. Kippurahännän suosikkileikki oli ihmisten sormien pureskelu. Otossa ilmeni sen verran paimenkoirataipumusta, että se näykki kantapäitä ja poispäin kävelevän ihmisen sormia, mutta onneksi tämä vaihe ei kestänyt sietämättömän pitkään. Nuorena Otto oli harmillisen säntillinen: se heräsi viimeistään viideltä ja herätti tietysti kaikki muutkin.

Kun aloitimme agilityharjoitukset, Otto ei niistä tuntunut suuremmin innostuvan, eikä se viitsinyt tehdä juuri mitään ilman makupalaa. Vasta kun harjoitukset olivat edenneet siihen vaiheeseen, että teimme yksittäisten esteiden sijaan ratoja, heräsi Otonkin mielenkiinto aiheeseen. Alkeiden harjoittelu taisi olla herran älynlahjojen aliarvioimista. Otto ei ollut koskaan erityisen vauhdikas agilityradalla, mutta se ei juurikaan pudotellut rimoja tai valinnut väärää estettä, vaan suoritti radan huolellisesti ja iloisesti. Otto halusi, että rata suoritetaan ”yhdessä”, eikä se helposti irronnut ohjauksesta. Ehdimme päästä 3-luokkaan ennen kuin Otto jäi eläkkeelle.

Oton maailma järkkyi pahanpäiväisesti kun Putte tuli, eikä se yrittänyt mitenkään salata inhoaan pientä rääpälettä kohtaan. Aluksi jopa tuntui siltä, että Otto pelkäsi pentua. Toisaalta, kun pentu haukkua kimitti Oton korvaan yrittäen saada tätä leikkimään, oli myötätunto Oton puolella. Otto koki epäilemättä Puten varsin röyhkeäksi otukseksi, joka singahteli joka suuntaan, repi hännästä, tuijotti hävyttömästi suoraan silmiin ja jopa punnersi itsensä Oton vartiopaikalle säkkituoliin. Pikkuhiljaa Otto alkoi sietää yhä paremmin ”pikkuveljeään” ja leikkikin tämän kanssa. Toisen ”pikkuveljen” eli Epun saapuminen ei sitten sen kummoisempi juttu Otolle ollutkaan. Parin päivän rauhallisen tutustumisjakson jälkeen Otto leikitti Eppua mallikkaasti. Otto ja Eppu pysyivät loppuun asti hyvinä leikkikavereina, eikä niillä tullut koskaan pienintäkään riitaa.

Otto KoiraNetissä